Roudan maan karttaan ei ole mahtunut kaikkia kyliä. Akaa sijaitsee lähellä Rapolan linnavuorta, mutta vesistön eteläpuolella.

Vajaa neljäsataa vuotta sitten Päivölässä kulkivat suuret kansainvaellukset kun germaaniheimot työntyivät uusille alueille. Tuo oli levotonta aikaa, josta on säilynyt vain vähän muistoja. Tuon aikakauden kuohunta etelässä löy kuitenkin etäisimmät laineensa Kalevalaan, ja viimeiset jäljet on yhä nähtävissä Makkaraselän etelärannalla.
Neljäsataa vuotta sitten jo ammoin unohtunut germaanipäällikkö lähetti siirtokunnan äärimmäiseen pohjoiseen varmistamaan turkisten tuomisen etelään ja turkiskaupan jatkuvuuden epävakaissa oloissa. Siirtolaiset perustivat kaksi kylää, toisen Suomen rannikolle ja toisen Hämeeseen. Rannikolla ollut kylä on jo satoja vuosia sitten kadonnut historian hämärään ja sen asukkaat kuolleet, muuttaneet tai sulautuneet kalevalaisiin, mutta sisämaassa paikka on yhä jäljellä.

Nykyiset Hämeen asukkaat eivät enää muista tarkkaan Akaan kylän historiaa, mutta sen tiedetään silti olevan erilainen. Taruissa mainitaan, että Akaan perustajat olisivat tulleet muualta ja tämä pitää paikkansa. Akaan koko kylän rakensivat maahan muuttaneet germaanit. Nykyään siellä asuvat heidän jälkeläisensä, jotka ovat kulttuuriltaan ja kieleltään täysin kalevalaistuneet. Nykyään heitä kutsutaan mustiksi hämäläisiksi, sillä heidän parissaan mustat hiukset ja muita tummempi iho ovat tavallisia.

Akaan kylä sijaitsee Makkaraselän etelärannalle laskevan Nahkialanjoen varrella ja kuuluu Sääksmäen pitäjään. Se on muiden hämäläiskylien tavoin sisäänpäinlämpiävä ja sen väestö on omituinen sekoitus viistopäisiä tylsimyksiä ja poikkeuksellisen lahjakkaita yksilöitä. Akaalaisilla on myös outoja, ulkomaankuuloisia nimiä, kuten Arvi, Mauri, Villehartti ja Urmas tai Saila, Heidi ja Pirkko. Kylä on kuuluisa lumotuista keihäistään, jotka ovat yli 400 vuotta vanhojen sankareiden keihäitä.

Nykykarttoja katselemalla Akaa sijoittuu niille main, missä nykyään on Toijala.

Tuo Virolahden kylän esittely netissä on jo hyvän aikaa ollut hyytyneenä. Tässä on alkupuolisko kysesitä tekstiä niille, joilta se on mennyt sivusuun. Kartta valitettavasti puuttuu. Virolahti sentään on merkitty peruskirjan karttoihin.

-----
Virolahti

"Hyvä satamapaikka se Virolahti. Siellä on yksi kivannäköinen piikakin…"

Virolahti on esimerkki kalevalaisesta kylästä. Virolahti on toinen Karjalan merisatamista ja kylänä pieni. Siihen kuuluu viisi taloa, joissa asuu kaikkiaan nelisenkymmentä ihmistä. Vaikka Virolahti on paljon pienempi kuin läheinen Vehkalahden satama, niin monet virolaiset kauppiaat pysähtyvät täällä ja markkina-aikaan kylän väkiluku saattaa jopa kaksinkertaistua. Monilla asukkaista onkin sukujuuria virossa ja useat osaavat puhua myös eestiä.
Kylän talot ovat nimiltään Virolahti, Virojoki, Santaniemi, Kurkela ja Miehikkä. Tarujen mukaan Virolahden kylän perusti Seppo Ilmarisen isä, Kalevan poika Ukko Illimar. Ukko Illimar purjehti Virosta näille raukoille rajoille, kaatoi kasken, raivasi metsää ja rakensi joenvarteen pajan. Vaimokseen hän otti Lokan, luontevan emännän, kauniin karjalaisen. Lapsista kaksi kasvoi aikuisiksi, kuuluisa takoja Seppo ja tytär Annikki, joka asuu vielä vanhana akkana Vehkalahdella.
Virolahdelta johtaa ratsupolku Vehkalahdelle länteen. Tie polveilee rannikkoa pitkin ja puolimatkassa se ohittaa Kalmatarhan, vanhan hautausmaan. Yöaikaan Kalmatarhaa kartetaan, sillä sinne haudatut vainajat ovat tuntemattomia ja vanhaa sukua. Monet matkalaiset ovat nähneet sihjojen lentelevän Kalmatarhan suurten tammien katveessa tai kuulleet kolsiaisten ääniä. Ei Kalmatarha ole vaaralliseksi osoittautunut, mutta ei vara venettä kaada.
Myös itään johtaa polku, mutta se on liian kapea ratsastamiseen. Tämä polku kiemurtelee erämaan halki aina Räisälän Tiurinlinnaan saakka. Se on paikoin metsittynyt ja vaikeakulkuinen. Lähin asutus on kauempana kuin päivänmatkan päässä.
Raivattujen maiden itäpuolella kohoaa komeana Pulakorpi. Se on tuuhea metsä, joka on riistamaana runsas. Kun halla vie touon ja vainolainen hätyyttelee, niin tietävät virolahtelaiset saavansa suojan Pulakorvesta. Tiettömiin metsiin on hyvä piiloutua ja sen antimet ovat paremmat kuin monessa muussa metsässä. Hirvet, oravat, näädät ja jänikset ovat vain osa Pulakorven rikkaista antimista. Metsän siimeksessä on myös turvaluola, jonne asukkaat hakeutuvat jos vainolaisten purjeet käyvät liian likelle.
Virojoki virtaa hiljalleen viljellyn maiseman halki. Kauppapaikka sijaitsee Virolahden talon tykönä, mistä on vajaa päivänmatka Miehikän taloon. Sieltä yläjuoksulle lepäävät Ukko Illimarin ja Lokan luut. Hautapaikka on rakennettu jatulintarhan muotoon ja virolahtelaisille se on pyhä. Lokkaa, Illimaria ja Ilmarista pidetään kylässä miltei puolijumalina, joille saatetaan myös pahoina aikoina uhrata.

Kylän asukkaat

Virojoen talo
Isäntänä talossa on tietäjä Virolainen, eestinmaalla kasvanut tietäjä, joka on kylän kunnioitetuin mies. Virolainen tuntee sekä eestiläiset että karjalaiset loitsuvoimat. Hänen vaimonsa on nimeltään Kyllikki, joka on Kurkelan Pirkan sisar. Kyllikki hoitaa taloaan tomerasti, vaikka sairastaakin jotain ikävää tautia, johon sekä Virolaisen loitsut että Auren yrtit ovat voimattomia. Talossa on renkinä virosta muuttanut merikalastaja Kuuno, joka viettää suurimman osan aikaansa vesillä, sekä pariskunnan neljä lasta ja Kuunon apupoika.

Kurkelan talo
Kurkelan tunnetuin asukas on Keijukas, joka hapattaa maidon pahalla silmällään. Keijukas on vaihdokas, jonka Kalmatarhan keijut vaihtoivat talon tyttäreen tämän ollessa kehtolapsi. Keijukkaalla on vain yksi silmä, kyttyräselkä ja vääristyneet raajat. Hän näkee muilta salattuja asioita ja osaa katsoa kaivon paikan. Vaikka Keijukas on ruma kuin sian pylly eikä häntä edes pidetä ihmisenä, niin silti hän on yhteisön jäsen, joka on hyväksytty täysivaltaisena kylän sosiaaliseen elämään. Vanhaksi piiaksihan Keijukas tulee jäämään, mutta se ei niin suuresti sureta hänen vanhempiaan Pirkkaa ja Paulaa, jotka toteavat, että jääpähän edes yksi tyttäristä pitämään heistä huolen.

Virolahden talo
Isäntä on Huuvo ja emäntä on Suvi, mutta mitäpä heistä tahi heidän lapsistaan, sillä tässä talossa asuu Unelma. Nimensä veroinen piikatyttö on ahkera ja muodokas, tarvittaessa hyvinkin nokkela ja ihmeellinen ruoanlaittaja. Valitettavasti Unelman ulkonäkö heikentää miesten työskentelyä enemmän kuin mitä hänen ahkeruutensa korvaa. Kaiken lisäksi tyttö pukeutuu niukasti, käyttäytyy tuttavallisesti ja ylipäätään vetää puoleensa hankaluukisa. Hänen vanhempansa ovat Kurkelan Pirkka ja Paula ja hänen paras ystävänsä on hänen likisiskonsa Keijukas.

Santaniemen talo
Pellon Pekon, humalan jumalan, siunaamaksi sanotaan Santaniemen isäntää Ohramoista. Sen täytyy olla totta, sillä niin hyvin kasvaa Ohramoisen ohra, vaikka hän viettääkin työaikansa tuiterissa ja jumalalleen jutellen. Ohramoinen on naimaton. Talossa asuvat myös Ohramoisen sisar Ohrikki ja tämän mies Lennu lapsineen, sekä kasvienkerääjänainen Aure. Vaikka Aure on jo isoäidin ikäinen leskivaimo, niin hän kerää kasveja nopeammin kuin kolme nuorempaa naista yhteensä ja tuntee lisäksi kaikki syötävät kasvit ja hyödylliset yrtit.

Miehikän talo
Mies Miehekänpoika ei puhu eikä pussaa, mutta on hyvä erämies. Hänen vaimonsa Haapa hoitaa isoa lapsikatrasta ja talon töistä vastaa pitkälti emäntäpiika Aura, joka on Auren tytär. Miehikän väki elää etäämpänä muusta kylästä.